Under 3 Weeks Left

Viimeiset pari viikkoa ovat välillä tuntuneet aikamoiselta myllerrykseltä: jäljellä oleva aika ei tunnu riittävän mihinkään! Viimeisten luentojen ja lopputenttien hiipiessä uhkaavasti kohti koulutehtäviin kuluva aika on vain kasvanut, arkeologian tutkimusrahoitushakemus etenee epävarman hitaasti tökkien ja muutakin täytyisi vielä ehtiä tehdä, kun lämpimät ja aurinkoiset kevätsäät houkuttelevat ulos ja lukukauden aikana Emilyn kanssa listatut suunnitelmat vielä odottavat toteutumistaan - ja jäävät molempien harmiksi suurimmaksi osaksi ruksimatta yli ajan puutteen vuoksi. Jäljellä on enää kaksi viikkoa täällä ennen New Yorkiin lähtöä, ja koska varasin lentoni aivan viimeisen tenttini perään, riittää minulla stressattavaa viime hetkeen saakka ja vaihtarikevään viimeisistä, rennoista päivistä Minnesotassa on turha haaveilla. Vaikka jatkuva tietoisuus vähiin käyvästä ajasta yhtäältä hirvittää, odotan koko ajan malttamattomammin sitä hetkeä, kun pääsen vihdoin taas alle kolmen viikon kuluttua rynnistämään Antin syliin Helsinki-Vantaalla! Ehkä olenkin loppujen lopuksi valmiimpi palaamaan kotiin kuin välillä tulen ajatelleeksikaan :)

Old Main

Professoreilta olen kyllä saanut kuulla erittäin positiivista palautetta suoriutumisestani kevään aikana ja A+ on tuttu näky essee- ja tenttipapereideni laidassa. Vaikka Emily olisikin kuulemma muuttanut viime viikkoista päivitystäni "You know you must be doing something right when on your way to class in the morning, your professor stops you and looking very puzzled, asks: Please tell me, how is it that you're doing so much better than everyone else in the class?" vaihtamalla alun "You know you're studying abroad wrong when...", viitaten tietenkin siihen, että vaihtarikokemuksessa opiskelun ei "kuuluisi" olla etusijalla. :D Vaikka kurssit ovatkin vieneet lukukaudesta paljon aikaa ja tunnollisuuteni vuoksi myönnän käyttäneeni varmasti jokaikiseen tehtävään enemmän ajatusta kuin olisi ollut tarpeellista, olen kyllä toisaalta myös ylpeä tavasta, jolla olen opiskeluni hoitanut, onhan nyt tehtävien palauttaminen ja luennoilla istuminen huomattavasti mukavampaa, kun on itsekin tyytyväinen lopputulokseen. Parikin kolmesta professoristani on kysellyt minulta hyvin kiinnostuneina, näkevätkö he suorituksissani suomalaisen huippukoulutusjärjestelmän tulokset vai olenko kotimaassanikin kanssaopiskelijoihini verrattuna erityisen ahkera. Rehellisesti olen myöntänyt, että kumpikin arvaus taitaa kohdallani osua osittain oikeaan. :D

Työtaakastani huolimatta olen saanut ujutettua aikatauluihini tilaa myös joillekin uusille, piristäville kokemuksille. Minnesota on hemmotellut meitä viimeisen viikon sisään hellelämpötiloilla ja auringonpaisteella, tasapainotettuna satunnaisilla ukkosilla ja sadekuuroilla, jotka aina toisinaan iskevät illasta lähes varoittamatta. Opiskelijat ovat siirtyneet ulkoilmaan lukemaan tenttikirjojaan, heittelemään frisbeetä ja amerikkalaista jalkapalloa, kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan piknik-eväistä. Koko kampus on puhjennut väreihin ja nurmialueita ja kukkapenkkejä täplittävät narsissit ja tulppaanit sekä vaaleanpunaisiin, pinkkeihin, violetteihin ja valkoisiin terälehtiin verhoutuneet tuoksuvat puut. En olekaan aiemmin ajatellut, miten vähän upeasti kukkivia puita Suomessa näkee. Kaikki postauksen keväiset kampuskuvat on näpsitty viime viikolla, joten ympäristö on jo nyt viikkoa myöhemmin huomattavasti kesäisemmän ja vihreämmän näköinen. Piristystä kampusseikkailuun tuovat edelleen sinne tänne vilistävät punkeat oravat, jotka viihtyvät yllättävän paljon maassa pompiskellen. Eilen jouduin kiireesti jatkamaan matkaani päivälliselle, kun eräs samassa rakennuksessa asuva tyttö yllätti minut jutustelemasta oravaystävälleni Albertille (kyllä, hänellä on nimi!), jonka bongasin kaivelemasta puskia kukkaistutusten ohi tallustellessani :D

Näkymät Klas-rakennuksen toisesta kerroksesta Old Mainia kohti

Visiitti Water Park of Americaan vastasi hyvin viime postauksessa kuvaamiani odotuksia: maan suurimmaksi mainostettu sisävesipuisto oli kooltaan ja anniltaan hiukan hupaisa. :D Maksimissaan Suomen keskikokoisen kylpylän kokoinen paikka koostui tornillisesta liukuja, joissa pääsi nauttimaan vauhdista sekä donitsirenkaan kyydissä että ilman, alueen kiertävästä lazy river -virrasta, joka yhdessä kohtaa virtasi halki aaltoaltaan, isohkosta, veden ympäröimästä lasten leikkisaarekkeesta (joka kyllä kieltämättä näytti houkuttelevalta :D), yhdestä hyvin matalavetisestä lasten lätäköstä, piknik-pöydistä sekä surffausharjoitteluun tarkoitetusta vesirinteestä, joista viimeksi mainittu osoittautui hauskaksi kokemukseksi. Vaikka allasalueella vietetyt pari tuntia maistuivatkin opiskelun täyteisen viikonlopun lomassa, ei kyseisestä huvista kyllä olisi sunnuntain normaalihintaa (puisto on auki vain klo 11-16 sunnuntaisin) eli 25 dollaria, maksanut.

Lisäksi koko systeemi oli ainakin suomalaisesta näkökulmasta hiukan kummallinen, sillä koko paikasta ei löytynyt mitään suurempia kaappeja tavaroille saati sitten pukuhuoneita. Vuokrasin ensin aulasta seitsemällä dollarilla itselleni lokeron ja astuessani naisten puolelle löysin itseni ensin pitkästä, kapeasta ja ruuhkaisesta huoneesta, jonka keskitilan vei puinen penkki ja jonka toista laitaa reunustivat peilit ja lavuaarit. Ajattelin seuraavasta tilasta löytäväni pukuhuoneen, käännyin vasemmalle ja huomasin olevani allasalueella täysissä pukeissa, converset jalassani ja reppu selässäni. Palasin takaisin ahdasta käytävää ja vastaan tulivat suihkutilat sekä pitkä rivistö vessoja. Ja siinä se. :D Vaatteet täytyi siis ensin vaihtaa vessassa, sitten kastautua suihkussa, napata vettä valuvana kengät ja reppu naulakosta ja kipittää varvassandaaleissa vesipuistoalueelle, jossa pienet lokerot sijaitsivat. Kun kerroin Emilylle jälkikäteen omituisesta ja epäkäytännöllisestä järjestelmästä, kuulosti käytäntö hänen mielestään aivan normaalilta. Niin ja kengistä puheen ollen, täällä KUKAAN ei käytä converseja! Suomessahan tämän ikäluokan jalassa ei oikein muuta näekään ja käytän itsekin consseja kesät talvet (vaikka talvisin kankaiset vaihtuvat lämpimiin nahkaisiin yksilöihin), mutta täällä olen nähnyt aivan muutaman parin koko kevään aikana.

Viime viikonloppuna lähdin toista kertaa Emilyn ja Janen mukaan seuraamaan ammattilaisbaseballia Target Fieldille, ja pääsimme jälleen kannustamaan kotijoukkueemme voittoon tällä kertaa Chicago White Soxia vastaan. Nyt paikkamme sijaitsivat ylempänä stadionilla, näkymät olivat oikein hyvät ja sää mitä mainioin. Itse asiassa sää oli jopa niinkin hyvä, että minulla on edelleen lauantaista muistona auringon punertamat reidet. Eikä puna edes levittäytynyt iholleni tasaisesti, sillä kun aurinko porotteli siniseltä taivaalta hiukan viistosti katsomoon kolmituntisen pelin ajan, sai vasen jalkani pituussuunnassa pintaansa kiukkuisena kuumottelevan alueen, kun taas oikea jalkani säästyi polvea lukuunottamatta palamiselta. Seuraavan kerran muistan sitten taas laittaa sitä aurinkorasvaa alakroppaankin.

Pelin kulkua oli joka tapauksessa jo huomattavasti helpompi seurata kuin viime kerroilla - vaikka suurin osa kentän tapahtumista jäi kyllä yhä mysteeriksi - ja erotin jopa valkoiseen pukeutuneet kotijoukkueen edustajat harmaa-asuisista vastustajista jo ennen pelin alkua. Viime pelissähän minulle selkisi vasta suunnilleen puolivälissä kumpi joukkue oli kumpi, pieni sivuseikka, jonka tunnustin Emilylle ja Janelle ohimennen vasta hyvän aikaa ottelun jälkeen (ja onnistuin herättämään epäuskoisen reaktion) :D Minulla on ollut kevään aikana täällä tapana ennen uusia amerikkalaiskokemuksia heitellä ilmoille joitakin elokuvien kautta hankkimiani odotuksia. Unohdin viime postauksessa mainita, että ennen ensimmäistä kunnon baseball-peliäni julistin Emilylle haluavani nähdä kosinnan yhdeltä stadionin isoista screeneistä. Toivomukselleni vain naurettiin, mutta kuinkas kävikään: kesken pelin kuvakulma kääntyi yhtäkkiä yleisön joukkoon erääseen pariskuntaan ja ruudulla vilahti samettirasia ja sormus! Eikä siinä vielä kaikki, sillä täysin sama kuvio nimittäin toistui viime viikonlopun pelissä :D

Target Field - Minnesota Twins vs Chicago White Sox

Pelin jälkeen maistuikin Izzy's Ice Cream - makuina vihreä omena ja suklaamaapähkinävoi :)

Vaikka tämän peruteella voisi päätellä, että kosintatapa on jotenkin todella yleinen, olivat Emily ja Jane aivan ällistyneitä sattumasta ja vakuuttivat, että kyseessä olivat ensimmäiset kerrat kun kumpikaan heistä on koskaan päässyt todistamaan kosintaa pelissä (tästä kosintatavasta saa vielä pulittaakin, sillä ilmaiseksi ikimuistoista hetkeä ei ainakaan Twinsien pelissä saa ruudulta näkymään). Kannattaa siis ilmeisesti lyödä toiveet pöytään heti kättelyssä: sitä saa mitä tilaa! :D Olen kuitenkin kaikesta huolimatta iloinen, ettei muutaman viikon takaisella s'more-nuotiolla seuraamme liittynyt nälkäinen karhujoukkio, kuten elokuvien perusteella ennustin. Jo useaan otteeseen Emilyltä saamani reaktio kuuluu: "What kind of movies do you watch??!" Saman kommentin kuulin myös viime viikonloppuna ajellessamme takaisin pelistä, kun tulimme Minneapolisin alueelta takaisin Saint Pauliin ja kysyin, vähennetäänkö kyltissä kaupungin nimen alla näkyvää asukkaiden lukumäärää, kun joku kuolee tai muuttaa pois. :D

Aiemmin viime viikolla kävin viimeiset kerrat YMCA:lla ennen jäsenyyteni päättymistä. Maanantaina hyvästelin tutun bodypump-joukon Midwayn sijainnissa ja ohjaaja vaimoineen halusi jopa näpsäistä parit kuvat kanssani muistoksi, tiistaina taas suuntasin Saint Paulin keskustaan steppiin ja jäin treenin jälkeen useammaksi tunniksi Theresa-ohjaajan kanssa erääseen alueen kuppiloista istuskelemaan ja jutustelemaan - Theresa hörpiskellen oluttaan ja minä cappuccinoani. Päädyin (en kovinkaan pettyneenä :D) alkoholittomaan juomavaihtoehtoon sen jälkeen, kun tajusin, ettei minulla ole täällä asustellessani ole ollut tapana kantaa mukanani minkäänlaista henkilöllisyystodistusta, eikä sellaista löytynyt repusta tälläkään kertaa. Kymmenen maissa pääsin takaisin kampukselle Theresan kyydissä, jonka auto oli muuten mielenkiintoinen näky reilun kuukauden takaisen muuton jäljiltä: tiedättehän, kuinka ihmiset yleensä liioittelevat selitellessään ikään hiukan nolostellen, että "Ehh, toki voit pistäytyä milloin vain kylään, mutta kotini on kyllä kovin sotkuinen sillä en ole ehtinyt siivota aikoihin..."? No, Theresa ei liioitellut kyllä yhtään kuvatessaan autostaan pursuilevaa tavarapaljoutta (joista osan päällä istuin ja joka jatkui röykkiöinä kengänpohjieni alla pelkääjänpaikan jalkatilassa), mutta lohdutin häntä oivaltamalla, että itse asiassa auton tila muistuttaa erästä "planned abandonment" -nimistä ilmiöstä, josta olen arkeologian tunneilla oppinut ja joka tunnetaan ihmisyhteisöissä kautta historian.

Kivuttuani yläkertaan kahvittelun jälkeen ja avatessani huoneemme oven suunnilleen viittä minuuttia yli kymmenen illalla, sisäänastumistani säesti huudahdus: "SHE'S HERE! SHE'S ALIVE!" Kävi ilmi, että Emily oli ehtinyt poissaollessani huolestua perinpohjin, kun minua ei pimeän tulon jälkeen kuulunut takaisin kotiin (tämä kertoo ehkä jotakin siitä, miten usein vietän aikaa iltaisin jossakin muualla kuin huoneessamme... eli en koskaan :D) enkä vastannut puhelimeenkaan, joka oli äänettömällä repussa, ja hän oli jo ehtinyt päättää, että ellei minua kuuluisi takaisin siihen mennessä, kun hän menisi nukkumaan, ottaisi hän yhteyttä kampuksen Safety & Security -osastoon. Huolehtiva huonetoverini oli tuloksettomien soitto- ja viestiyritysten jälkeen käynyt jopa kiertämässä Anderson Centerin siltä varalta, että nököttäisin jossakin kotoisassa nurkassa opiskelemassa tai nauttisin grillin antimista yläkerrassa. Onneksi olin sentään aiemmin iltapäivällä ennen YMCA:lle lähtöä vinkannut, että saattaisin viipyä hiukan myöhempään kuin yleensä. :D

Kun minä olen tuskaillut koulutehtävien kanssa kahta enemmän viime viikkoina, on Emily saanut suurimman osan omistaan päätökseen. Nyt saattaa vaikuttaa siltä, että ajaudun pahasti sivuraiteille tarinassani, mutta odottakaas vain :D Tiedätte varmasti, miten on niitä ihmisiä, jotka venytellessään taipuvat helposti vaikka millaisiin asentoihin ja sitten on niitä, joille kaikenlainen kehon ylimääräinen taivuttelu ja varpaiden kurottelu on työn ja tuskan takana ja joilla ei ole toivoakaan päästä edes venyttelyasennoista yksinkertaisimpiin. En edes muista, miten tämä alunperin tuli ilmi, mutta jo kevään ensimmäisinä viikkoina pääsin todistamaan kumpaan ryhmään Emily kuuluu: huonetoverini ei nimittäin pontevista yrityksistä huolimatta näyttänyt onnistuvan edes koskettamaan varpaitaan seisten ja jalat ojennettuina. :D

Jotenkin siitä hetkestä lähtien Emilylle muodostui tapa: aina kun ystäväni tuntee olonsa erityisen erinomaiseksi tai on muuten vain ylpeä itsestään, hän ponnahtaa ylös työpisteeltään tärkeän näköisenä, heilauttaa kätensä päänsä yläpuolelle ja sitten sukeltaa alaspäin varpaitaan kohti kuin suurikin akrobaatti. Ja täytyy sanoa, huomattavaa kehitystä on tapahtunut kevään aikana! Vaikka slaavikyykkynäkin tunnettu sammakkoasento ei jostain syystä luonnistu edelleenkään (en ymmärrä! mukamas liian pitkät jalat), ja Emily lillahtaa takapuolelleen joka kerta sitä yrittäessään. Emily käski kirjoittaa, että "butterfly pose", jota itse kutsuisin salmiakkiasennoksi (jalanpohjat vastakkain ja polvet sivuilla lattialla istuen), kyllä luonnistuu. Minulla olisi kyllä paljon opittavaa Emilyn optimismista: hänen ollessaan tyytyväinen päivänsä saavutuksiin, etenemiseensä koulutehtävissä tai itseensä vain kokonaisuudessaan kajahtaa selkäni takaa usein pontevasti rehellinen julistus: "I'm awesome!" :D

Root Beer Floats, eli vaniljajätskiä ja root beer -virvoitusjuomaa sekaisin :D

Root beer floatsien valmistusprosessi näytti kieltämättä hiukan kyseenalaiselta eli ei, tässä kuvassa ei ole kyse tiskaamisesta :D Root beerin maku ei kyllä viehätä edelleenkään, mutta muuten amerikkalaiskokemus oli onnistunut!

Työpisteeni piristysprojekti :)

Keltaisen ja ruskean sävyinen aamiainen: munakokkelia, porkkanamuffinssi, kanelikierre sekä mustikkapannaria

Mansikkavaahtojälkkäri

Jotta aika ei vain kävisi pitkäksi, stressin vuoksi kevään mittaan useampaankin otteeseen kiukutellut suolistosairauteni ajoi minut opiskelijaterveydenhuollon kautta maanantaina, onneksi kattavan vakuutukseni turvin, erikoislääkärin pakeille. Tässä tapauksessa "opiskelijaterveydenhuolto" koostuu yhdestä terveydenhoitajasta Manor Hallin kellarissa, Hamlinella ei siis ainakaan minkäänlaista YTHS:n kaltaista systeemiä tunneta :D Olin jo etukäteen skeptinen gastroenterologin näkemistä kohtaan, sillä tiesin, että täällä tuskin pystyttäisiin tekemään mitään sen mullistavampaa kuin Suomessakaan, että käynti ja kaikki siihen liittyvät järjestelyt tuottaisivat vain lisää stressiä ja olisivat lisäksi pois ajasta, jonka voisin käyttää johonkin muuhun ja vaikka kielitaitoni onkin hyvä, ei ajatus sairauteni oireiden kommunikoinnista englanniksi houkutellut. Ennustukseni osuivat oikeaan ja maanantaipäivä alkoi tunnin mittaisella taistelulla taksikyydistä.

Koska klinikka sijaitsi Maplewoodissa, noin 20 minuutin mittaisen ajomatkan päässä kampukselta, tartuin puhelimeeni ensimmäisen kerran klo 8.20, yli tuntia ennen vastaanottoaikaani, tilatakseni taksin Manorin eteen. Ensimmäinen ongelma: "Sinulla on oltava tarkka osoite." Tien nimi, risteys, maamerkki, yliopiston nimi tai asuntolan nimi eivät mikään kelvanneet, vaan jouduin lopettamaan puhelun, juoksemaan alakertaan ja tarkistamaan rakennuksen osoitteen ilmoitustaululla olevasta lapusta, jossa osoite lukee siltä varalta, että joku haluaa tilata noutoruokaa suoraan asuntolaan. :D Soitin uudestaan, kuuntelin samat nauhoitetut viestit, nautin viiden ajan minuutin rumpujen pärinästä koostuvasta jonotusmusiikista ja sain vihdoin saman naisen jälleen linjalle. Seuraava ongelma: "Millä aiot maksaa?" Siinä kävi sitten ilmi, että jokin oli vialla yliopistolta saamissani taksilipukkeissa. Koska yritys ei suostunut lähettämään taksia ennen kuin heillä olisi kaikki tiedot maksutavasta ja laskutusosoitteesta, minua heiteltiin vuoroin pitoon ja vuoroin ohjattiin toiselle ihmiselle linjalla, kunnes lopulta juoksin epätoivoisena terveyspalveluiden tiskille puhisemaan. Terkkari lähti kiiren vimmalla selvittämään asiaa ja kohtasi samat ongelmat: lopulta ainoa keino oli todeta puhelimessa maksutavaksi käteinen, sillä aina kun taksilipukkeet mainittiin, puhelu ohjautui muualle, meni pitoon tai katkesi. Päädyin tien poskeen odottamaan taksia. Tuossa vaiheessa vastaanottoaikaan oli 35 minuuttia ja taksin saapuessa alle 25. Hyppäsin taksiin ja tyrkkäsin kuskin käteen taksilipukkeen. Kuski tuijotti lipukettani kuin ei olisi koskaan sellaista nähnytkään (eikä ilmeisesti ollutkaan). Seurasi soittelua pariin eri paikkaan ja VIHDOIN, alle 15 minuuttia ennen vastaanottoaikaani istuin vihdoin taksissa matkalla kohti vastaanottoa. Eikä tässä vielä kaikki, kuski nimittäin käytti ajellessaan toisella kädellä puhelimensa GPS-järjestelmää ja onnistui ajamaan moottoritieltä väärästä liittymästä ulos. Klinikalle pääsin reilut viisi minuuttia myöhässä, epätietoisena siitä, otettaisiinko minut yhä vastaan vai joutuisinko maksamaan 50 dollaria tyhjästä.

Tiskillä täyteltiin kaikenmoisia papereita kaikessa rauhassa, vaikka ensimmäiset sanani olivat "I'M LATE FROM MY APPOINTMENT!", otettiin kopiot vakuutuskorteistani ja ohjattiin sitten aulaan istumaan. Päädyin odottamaan paikallani 45 minuuttia (!?) ja ellei stressitasoni olisi ollut niin korkea kuin se sillä hetkellä oli, olisi edeltänyt kamala kiirehtiminen ehkä tuntunut huvittavalta. Viimein minut kutsuttiin eteenpäin, ja jonkinmoinen nuori miesassistentti otti minulta pituuden ja painon ja ohjasi sitten huoneeseen, jossa tietokantaan näpyteltiin kaikki tiedot lääkkeistäni, oireistani ja sairaushistoriastani. Nuori mies poistui ja hetkeä myöhemmin paksulla ulkomaisella aksentilla ääntävä, 55 ikävuoden kieppeillä oleva mieslääkäri astui sisään. Olin jo ehtinyt haaveilla, että saisin ensimmäisen miellyttävän, ymmärtäväisen lääkärikokemuksen koko sairauteni aikana, mutta turha toivo, samanlaisia gastroenterologeja löytyy näköjään täältäkin. :D Hupaisaa käynnissä oli myös, että kun lääkäri päätti nostaa lääkeannostani ja kerroin, ettei mukanani oleva määrä riittäisi loppuun asti, hän lähetti erään naistyöntekijän "katsomaan, mitä heiltä löytyy". Takaisin nainen palasi neljän lääkepaketillisen kanssa, jotka olivat "näytteitä", sain siis noin viitisenkymmentä Asacol 800mg -tablettia ilmaiseksi jostakin heidän epävirallisten varastojensa uumenista kaivettuna. :D
 
Yli tuntia myöhemmin pääsin viimein takaisin ulkoilmaan verikokeiden päätteeksi, soitin taksin ja mainitsin maksutavaksi käteisen, koska olin keskellä ei mitään eikä taksia olisi kuulunut mikäli olisin jälleen ottanut lipukkeet puheeksi. Paikalle kaarsi auto kymmenen minuuttia myöhemmin, jota ajoi entisen vankilakundin näköinen, kalju, tatuoitu ja kaljamahainen keski-ikäinen äijä, joka oli kiukkuinen, turhautunut ja kovaääninen ja jonka eleet tuntuivat äkkinäisiltä ja käyttäytyminen arvaamattomalta. Ongelmana oli, että koska tilausvaiheessa oli mainittu käteinen, ei kuski ollut oikeutettu ottamaan vastaan muita maksuvälineitä, varsinkaan tarjoamaani taksilipuketta, joka oli kuulemma jostakin menneiltä vuosikymmeniltä. Istuin puolittain autosta ulkona seuraavat kymmenen minuuttia valmiina hyppäämään minä hetkenä tahansa ulos, kun mies vuoroin puhisi, vuoroin karjui ja ärisi puhelimeen ja selvitti tilannetta. Loppujen lopuksi sain huokaista helpotuksesta, kun auto vihdoin lähti liikkeelle ja pääsin takaisin kampukselle juuri ajoissa lounaalle ja arkeologian luennolle. Ellei kaikista näistä koettelemuksista nyt muuta hyötyä ollut, niin ainakin sain taas muistutuksen siitä, että selviän tarvittaessa kyllä aivan mistä vain!

Lukuhetki ilta-auringossa

Kuten aiemmissakin postauksissani olen maininnut, täällä kampuksella riittää tapahtumia jokaiselle päivälle ja jokaiseen makuun. Osa tapahtumista on akateemisempia, esimerkiksi illallisia, puheita tai hyväntekeväisyystapahtumia, mutta suurin osa on opiskelijoiden järjestämiä ja opiskelijoille suunnattuja ja sisältävät muun muassa musiikkia, leffoja, tanssia, kilpailuja, askartelua, pelejä, ruokaa ja muita aktiviteetteja. Myös järjestettyjä retkiä museoihin ja peleihin alennetuin hinnoin on tarjolla lähes joka viikko. Hauskinta on kuitenkin seurata, millaisia palkintoja monissa tapahtumissa on tarjolla, taso nimittäin on aikamoinen! Yleensä jaossa on satojen dollarien edestä palkintoja ja yhteissummat saattavat helposti pyöriä jopa tuhansissa dollareissa. Esimerkiksi yliopiston vuosittaisen Amazing Race -seikkailun voittopottia kuvataan näin: Sign-up your team NOW using this Google form and compete for $2,000 worth of prizes including: Apple TV, Apple iPad Mini, Dr. Dre Overhead Headphones, GoPro Hero, Fitbit Charge, Keurig Brewing System, and TYGS Apparel ja kyselyihinkin vastaamalla pääsee osallistumaan arvontoihin: Once you have completed the survey, you may enter into a drawing for a PS4, Beats Headphones, Starbucks gift cards, and movie tickets. Hmm mikäs siinä! :D

Nyt kutsuu päivällinen ja sitten vielä koulutehtävät. Tällä viikolla olisi vielä toiveissa tehdä retki Mall of Americaan ja kenties Minneapolis Sculpture Gardenin puistoa ja taideteoksia ihailemaan! Ennen kaikkea aion yrittää kaikkeni, jotta viimeiset kaksi viikkoani täällä eivät olisi pelkkää aherrusta ja puurtamista ja jotta ehtisin vielä toteuttaa joitakin suunnitelmistani ennen Minneapolisin ja Saint Paulin hyvästelyä ja New Yorkiin lähtöä. :) Loppuun vielä eräs huomio: vaikka Anderson Center tarjoaa pitkän rivistöllisen tietokoneita, käytän niitä hyvin harvoin muuhun kuin tulostamiseen. Tämä johtuu siitä, että jenkkinäppäimistö on sen käyttöön tottumattomalle turhauttavan erilainen: blogia kirjoitan tietenkin omalla läppärilläni ääkkösten puutteen vuoksi, mutta englantikaan ei aina tunnu taipuvan koulun koneilla, kun joutuu välillä etsiskelemään heittomerkkejä, kysymysmerkkejä, lainausmerkkejä, yhtäläisyysmerkkejä, kenoviivoja ja plusmerkkejä toista minuuttia. :D Täällä ei myöskään käytetä Alt Gr -näppäintä, eli yhdestä näppäimestä saa korkeintaan kaksi eri symbolia ja sen takia esimerkiksi dollarit, eurot ja aksentit saa kyllä etsiskellä jostain aivan muualta kuin koneen näppäimistöltä.