Paikallista ystävällisyyttä ja uusia huomioita

Täällä täytyy ilmeisesti ihan oikeasti alkaa totutella siihen, että ihmiset ovat aivan hirmuisen mukavia ja avuliaita. Ja ilman mitään erityistä syytä! Väkisinkin suomalainen, epäluuloinen asenne yrittää puskea esiin: ”mitähän tuo oikeasti haluaa?”, mutta hyväksyttävä se on, että täällä tuntemattomien auttaminen on normaalia eikä varsinkaan keltään pois. No oikeastaan maksoin yhdelle naiselle tänään yhden riippulukon. Hankin tänään jäsenyyden YMCA:lle, kolme kuukautta opiskelijahinnalla maksoi 150 dollaria eli reilut 130 euroa. Viikonlopusta asti olen odottanut pääseväni ah niin tuttujen ja turvallisten les mills -tuntien pariin ja lohtu ja helpotus oli suuri, kun pumppitunti ohjattiin täysin samojen biisien tahtiin ja täysin samoin ohjeistuksin täällä kuin koto-Suomessakin. Ohjelma oli yhä sama, joten tunsin sen kuin omat taskuni eikä minun tarvinnut vilkuilla ohjaajaa lainkaan. Ihanaa! En ajatellut kaipaavani Suomesta ainakaan näin pian juuri mitään (paitsi ehkä Anttia ja muita tärkeitä ihmisiä), mutta kaiken uuden keskellä on kerrassaan mahtavaa kohdata jotakin hyvin tuttua.

Niin ja siihen paikalliseen ystävällisyyteen! Heti pukuhuoneeseen päästyäni eräs nainen esitteli itsensä Cathyksi ja huomatessaan minun olevan hiukan eksyksissä alkoi ystävällisesti jutustelemaan vaatteiden vaihdon lomassa. Olin ensin aikeissa raahata kaikki tavarani yläkerrassa sijaitsevan salin nurkkaan turvaan tunnin ajaksi, sillä minulta puuttui lukko kaapin oveen, mutta naisella oli yksi ylimääräinen ja sain sen omaksi. Huhu kulki pukuhuoneessa nopeasti: joukossamme on suomalainen! Ja pian ympärilläni olikin väkeä.

Eräs nainen kertoi, että hänen edesmennyt isosetänsä (tai jokin muu vastaava sukulainen...) oli suomenamerikkalainen, toinen taas kyseli, miten päädyin lähtemään näinkin kauas kotoa ja kolmas kertoi, että hänen miehensä ohjaisi tunnin ja tiedusteli, käynkö Suomessakin YMCA:n jumpissa. Olo ei olisi voinut olla tervetulleempi! Hetkessä ohjaajakin sai vihiä minun läsnäolostani ja koko tunnin tuntui hiukan siltä, kuin steppilautaani olisi suunnattu spottivalo. Kyykätessäni reilut 20 kiloa selässäni ohjaaja huikkasikin ”You're doing great Ella!” ja ennen vatsoja hän vielä esitteli minut koko salille siltä varalta, että joukkoon soluttautunut muukalainen oli joltakin jäänyt huomaamatta. Tunnin jälkeen juttelin vielä uusien tuttavuuksieni kanssa ja kun eräs nainen kuuli, että aion kävellä takaisin kampukselle (matkaa on huimat 1,5 kilometriä), hän tarjosi minulle kyydin aivan asuntolani ovelle saakka.

Jutellessani käytävässä kerroksen RA:n (resident advisor) Lucin kanssa, ponnahti viereisestä huoneesta paikalle jo ensimmäisenä päivänä tapaamani mukava poika, Casey, joka oli kuulemma kuullut sanan ”bodypump” leffaa katsellessaan ja rynnistänyt siksi heti paikalle. Elokuvakin jäi taustalle pyörimään :D Näyttäisi siltä, että tulossa on yhteisiä treenailutuokioita, koska hänkin kuulemma käy YMCA:lla ja on suuri pumpin ystävä! Sekä Luci että Casey olivat kamalan huolissaan kun kuulivat, etten lähes viikkoon ole syönyt muuta kuin välipalakeksejä, myslipatukoita, hedelmiä, jugurttia, nuudeleita ja leipää. :D Omasta mielestäni asiassa ei ole mitään ihmeellistä! Orientaatiot alkavat huomenna, joten saan joka tapauksessa kunnon ruokaa pian :)

Aiemmin päivällä vaihtareille järjestettiin kyyti Targetiin. En itse oikeastaan tarvinnut muuta kuin ruokaa ja olen kävellyt pidempiäkin matkoja tänne saavuttuani jo moneen otteeseen (matkaa on reilun 1,5 kilometrin verran), mutta ajattelin että olisi kiva tavata jo muita vaihtareita ja hiukan sosiaalistua oman huoneen rauhassa vietettyjen tuntien jälkeen. Paikalle saapui saksalainen Dinah, joka oli jet lagin ja edellispäiväisten lentojen jäljiltä erittäin väsynyt ja jonka kanssa pääsimme hiukan jo tutustumaan. Tänään kuulin, että osa vaihtareista tulee missaamaan ainakin ensimmäisen orientaatiopäivän itärannikolla riehuvan rajun myrskyn takia, koska lentoja on ilmeisesti peruttu todella paljon. Onneksi pääsin itse tänne jo ajallaan ja turvallisesti ennen myrskyn tuloa!

Pääsin tekemään joitakin huvittavia huomioita kauppareissun varrella. Heitin hedelmä- ja vihannesosastolla pussiin VIISI (5) omenaa, ja huomasin kampuksella kuittia tutkaillessani maksaneeni niistä lähes SEITSEMÄN (7) dollaria! Mitä ihmettä :D Täytyy vissiin seuraavan kerran katsoa, etten valitse mitä tahansa luksusomenoita. Eli ei Gala-merkkisiä omenoita (joita kyllä Suomessakin joka marketissa myydään) seuraavaan ostoslistaan.

Sitten toinen: käytän kauppakäynneillä vaihtelevasti sekä luottokorttia että käteistä. Täällä ei pin-koodeja tunneta laisinkaan – joissakin paikoissa käytetään allekirjoitusta todennuskeinona ja monissa kaupoissa (kuten Targetissa), kortti vain vedetään lukijan läpi, ja that's it, kuitti tulostuu merkkinä hyväksytystä maksusta. Jos siis kortti tippuu maahan, niin kuka tahansa voi sitä käyttää aivan samalla tavalla ja yhtä helposti kuin kortin omistaja. Kätevää eikös? :D Niin, ja Targetista löytyy muuten kokonainen osasto kaikkea ystävänpäivään liittyvää härpäkettä. Siis oikeasti monta hyllynriviä. Eipä tässä kai muuta kuin ruokaa ja suihkuun!

Houkuttelevan pinkki ystävänpäiväosasto

Ps. Selviytyäkseni kylmässä kampushuoneessani olin pukenut nukkumaan mennessäni ylleni yöpaidan, neuleen, hupparin, kahdet yöhousut sekä villasukat. Patteri päättikin sitten pärähtää keskellä yötä päälle ja heräsin siihen, että oli KUUMA! Mutta nyt siis patteri toimii ja huoneessa on juuri sopiva lämpötila, ah!

Pps. Lennot Los Angelesiin spring breakia varten varattu ja maksettu, wuhuu!!! Ja jotta kukaan ei pääse kuittailemaan, niin kiitokset tästä äitille jo tässä kohtaa :D