Mall of America

Eilisestä päivästä suuren lohkon haukkasi vierailu Mall of Americaan, Jenkkien suurimpaan ostoskeskukseen. Koska missasin sovitun yhteislähdön puhuessani Antin kanssa skypessä (joka-aamuinen rituaali!) ja muut vaihtarit olivat jo lähteneet, päätin seurata perässä. Hyppäsin Snelling Avenuelle lightrailin eli metron kyytiin, puksutin vihreää linjaa Minneapolisin keskustaan asti ja vaihdoin sitten siniselle linjalle, joka kuljetti minut aivan ostoskeskuksen ovien eteen. Sisälle päästyäni huomasin paikan todellakin olevan aivan uskomaton: käytäviä risteili joka suuntaan, ja edessäni levittäytyi kokonainen huvipuisto. Olin odottanut ehkä muutamaa, pääosin lapsille suunnattua laitetta, mutta härveleitä tuntui levittäytyvän silmän kantamattomiin: vuoristoratoja, tukkijoki, ketjukaruselli, törmäilyautot, maailmanpyörä, jonkinlaisia kieppuvia vaunuja sisältävä ajelu sekä vaikka mitä muuta. Paikka oli totta kai täynnä lapsiperheitä ja minä puikkelehdin naperoiden välissä näpsimässä kuvia hallista ja kaikista jännittävistä vekottimista.

Porukkaa oli vetänyt sankoin joukoin paikalle myös Unelmien poikamiehen
toiseksi viimeisen kauden tavoittelun kohde: Sean Lowe.
Yllättäen yleisö näytti hyvin nais- ja teinityttöpainotteiselta :D

En koko kolmetuntisen visiittini aikana törmännyt muihin vaihtareihin, mikä ei juurikaan yllättänyt: ostoskeskuksen neljä kerrosta kiersivät huvipuistoaluetta, ja pelkästään yhden kerroksen ympärikäveleminen vei varmasti useamman tovin. Päätimme kuitenkin myöhemmin, että seuraavan kerran Mall of Americaan suunnatessamme ottaisimme ilon irti kaikista paikan huviajeluista! Sen sijaan, että olisin shoppaillut kummatkin käteni täyteen ostoskasseja, keskuksen jättimäinen koko jopa tavallaan hillitsi himoani kantaa kotiin tavaraa. En oikein tiennyt mistä aloittaa, ja astuttuani sisään yhteen kauppaan ja löydettyäni vaikka mitä ihanaa, jouduin pohtimaan: entä jos löydän seuraavastakin kaikkea ihanaa? Ja sitä seuraavasta? Lopulta päädyin vain katselemaan ja ihastelemaan kaikkia eteeni avautuvia houkutuksia. Minulla oli vielä runsaasti aikaa jäljellä, ennen kuin minun oli määrä palata takaisin yliopistolle yhteisillallista varten.

Sitten eteeni sattui liike nimeltä Forever 21, josta minua Jenkkeihin lähtöä varten prepannut Jenna oli minulle vinkannut ja hehkuttanut. Kyseessä on hiukan H&M:n kaltainen liike, mutta parempi ja edullisempi. Lisäksi ainakin Mall of Americassa sijaitseva oli kooltaan ainakin 10 kertaa suurempi kuin normaali H&M, eli aivan valtava! En edes jaksanut kävellä kahteen kerrokseen levittäytyvää liikettä päästä päähän, vaan tyydyin penkomaan värikästä urheiluvaatepuolta sen löydettyäni. Löysinkin itselleni kahdet uudet, pitkät treenihousut, yhdet rennot college-housuja muistuttavat, mutta siistimmät yksilöt sekä pari hiuspantaa. Yhteensä maksoin ostoksistani 62 dollaria. Vaatteita sovitellessani huomasin myös olevani täällä kokoa L, kun Suomessa ostan yleensä S- ja M-kokoisia vaatteita. Myös Victoria's Secretin treenivaateosasto houkutteli tarjonnallaan, mutta liikkeessä yksistä housuista olisi saanut pulittaa vähintään 65 dollaria. Joka tapauksessa liike oli upea, ja todennäköisesti jossain vaiheessa siellä tulee joitakin ostoksia tehtyä!

Astuessani Forever 21 -liikkeestä ulos ostoskassini kera huomasin ajan hurahtaneen. Hyppäsin metroon, vaihdoin Minneapolisissa ja Snelling Avenuelle päästyäni kipitin kirpeässä pakkassäässä IOCP-toimistolle (International & Off-Campus Programs). Kävikin ilmi, että menisimme meitä viime päivät luotsanneen, vaihtoasioista vastaavan Chrisin luo illalliselle - millä muullakaan kuin metrolla! Ja suunta oli totta kai sama kuin se, mistä juuri aiemmin olin tullut. Eli takaisin metroon, ja päästyämme oikealle asemalle, aiemmin aamupäivällä Mall of Americaan lähteneet ystävämme liittyivät joukkoon. Illallinen oli oikein herkullinen ja Chrisin ja hänen vaimonsa luo päästyämme olin lähes nuupahtaa nälästä: koko päivän aikana olin laittanut suuhuni vain omenan ja banaanin. Ruokana oli pitopalvelusta tilattua chipotlea, joka käytännössä oli hyvin samanlainen ruokalaji kuin tortillat. Syödessämme jutustelimme kaikenlaista ja ihailimme asuntokompleksia: kyseessä oli aivan kuin hotelli, johon kuului yhteiset olohuonetilat, zen-puutarha, kuntokeskus, takkahuone, opiskelutilat, biljardipöydät sekä kokolattiamatoilla peitetyt käytävät, joilla sijaitsevien ovien takaa löytyi ihmisten asuntoja.
Tänään skypetystuokion jälkeen suunnistin Anderson Centeriin tulostamaan erään paperin, jota todennäköisesti tarvitsen huomisessa viisumiasioita kartoittavassa SEVIS-tapaamisessa (Student & Exchange Visitor Information System) IOCP-toimistolla. Yhdysvaltain hallitus haluaa tietää, että kaikki vaihtarit ovat päässeet perille uuteen yliopistoonsa ja ovat perillä viisumiinsa liittyvistä rajoituksista. Printatessani nappasin Starbucksista ensimmäistä kertaa declining balance -dollareitani käyttäen keskikokoisen Caramel Frappuccinon.













Siemailtuani juomani loppuun astuin ulos hyytävään pakkasilmaan odottamaan bussia Rosedale Malliin, jonka olin ajatellut myös tsekata. Vaikka kyseessä piti olla pieni ostoskeskus, oli paikka ainakin Suomen mittapuulla iso. Jälleen kerran Forever 21 -liikkeen vaaterekkien välissä ja sovituskopeissa vierähti toista tuntia, ja yhden paidan ja aurinkolasit ostettuani rynnistinkin jo takaisin bussille. Kampuksella kipusin portaita ravintolaan ja kokosin itselleni herkullisen kanasalaatin kera leivän, omenan ja appelsiinimehun.


















Mutta päivä ei suinkaan vielä ollut tässä.

Huoneeni ovelle päästyäni aloin tunnustella taskujani. Minne ihmeeseen oikein sujautin avaimeni? Purin käytävää peittävälle matolle ensin sormikkaani, sitten vaihtorahani, seuraavaksi muutaman hiuslenkin ja yksinäisen neljännesdollarin kolikon. Paniikki alkoi hiipiä jokaiseen raajaani kun huomasin, että joukossa ei ollut avainta. Ja että takkini vasemman taskun ompeleet olivat purkautuneet, ja tilalla ammotti porkkanan mentävä reikä. Lähdin kiireesti Safety and Security -toimistolle selittämään tilannetta, ja he sanoivat vain, etteivät hoida avaimiin liittyviä asioita, vaan minun tulisi huomenna eli maanantaina mennä asuntola-asioista vastaavaan toimistoon maksamaan uudesta avaimesta. Yritin soittaa myös Emilylle, joka ei vastannut. En sitä paitsi ylipäätään tiedä, kuinka kaukana kaksoiskaupunkien alueesta hänen isoäitinsä asuu, joten mahdollisuudet saada käsiin huoneemme toinen avain näyttivät minimaalisilta.

Vietin jonkin aikaa Dinahin ja Rebekahin huoneissa toisessa kampusasuntolakompleksissa, ja he lupasivat että saisin nukkua jomman kumman huoneessa seuraavan yön. Päätin kuitenkin kävellä takaisin Manor Hallille ja päädyin istumaan selkä huoneeni ovea vasten käytävässä tunnin verran. Illaksi suunniteltu Super Bowl saisi nyt jäädä väliin. Yhtäkkiä samalla käytävällä asusteleva Rachel kolisteli rappusista sisään ja kuultuaan ahdinkoni asteli käytävän toisessa päässä majailevan RA:n (resident advisor) huoneen ovelle kolkuttamaan, sillä oma RA:ni näytti olevan jossakin huitelemassa. Sitten asiat alkoivatkin rullata ja helpotus oli suuri, kun yleisavaimen avulla pääsin vihdoin sisään huoneeseeni. Ainoa ongelma on, että joudun jättämään huoneeni lukitsematta mikäli lähden minnekään, eli huomenaamuna rynnistän kovaa vauhtia asuntola-asioista vastaavaan toimistoon maksamaan uudesta avaimesta ja sitten takaisin Manoriin lukitsemaan huoneemme oven. Emilykin otti yhteyttä juuri vähän aikaa sitten ja pahoitteli, ettei ollut ollut tavoitettavissa hädän hetkellä. Emily itse kertoi, ettei koskaan kadota tavaroitaan ja syksyllä Uruguayssa vaihdossa ollessaan hän onnistui hukkaamaan omat avaimensa kolmeen otteeseen. Seuraavan avaimen kiinnitän takuuvarmasti heti sen käteeni saadessani kaulaan ripustettavaan lenksuun, jossa opiskelijakorttinikin roikkuu. Huh mikä päivä!